Arka rapu rantavedessä

Luokanopettajakoulutuksen liikunnantunnilla harjoittelimme eräänä päivänä käsilläseisontaa ja käsilläseisonnan opettamista. Vaikka vähän hirvitti, kampesin itseni ylösalaisin seinää vasten ja olin ylpeä, kun vielä siihen pystyin. Hieman jeesattuna tosin, höm höm. Liikunnantunti oli juuri kuten sen peruskoulussa olla pitäisi: sieltä täältä kuului pieniä kirkaisuja kun joku ylitti itsensä, kaikilla oli hauskaa ja ei tarvinnut pelätä.

Sitten kaikki meni mönkään.

Opettajat raahasivat paikalle suuren korokkeen, joka paljoa valehtelematta ylitti korkeudessaan olkapääni. Sitten annettiin ohje. Kaikki kiipeäisivät vuorollaan korokkeelle, nousisivat käsilläseisontaan korokkeen laidalle selkä tyhjyyteen päin ja pudottautuisivat takaperin alas lattialle, missä kaksi opiskelijaa vuoron perään olisi ottamassa kiinni. Katsoin koroketta, katsoin kiinniottajia (useimmat olivat noin satakuuskyt senttiä pitkiä ja kolme grammaa painavia tyttöjä) ja totesin, että ei tule kauppoja. Lyhyestä virsi kaunis: kaikkien oli pakko yrittää ja kaikesta hangoittelustani huolimatta minut raahattiin tason päälle ja sieltä oli sitten tultava selkä edellä alas.

Selvisin hengissä, kuten päätellä saattaa. Opettajat vakuuttivat seistessäni korokkeen päällä, että tuntuu sitten tosi upealta kun on uskaltanut ja kaikki menee hienosti. Jos tämä olisi hehkutustarina niin sanoisin että juu, kävi juuri niin, mutta kun EI KÄYNYT. Pelkäsin sairaan paljon noustessani käsilleni ja vielä enemmän pudottautuessani alas ja kun sitten kysyttiin, enkö haluakin tehdä saman uudestaan, totesin, etten tee samaa enää koskaan. Enkä siihen pakota oppilaitanikaan.

Joskus mietin, annanko pelkojen vaikuttaa elämääni liikaa ja kokisinko paljon kaikkea mahtavaa, jos en aina jarruttaisi, kun en uskalla. Olenko niin nyysö, etten uskalla tehdä oikein mitään. Häämatkan snorklausreissukin alkoi vakuuttavasti niin, että kyykin rantavedessä kuin rapu ja kurkistelin kauhusta kankeana pinnan alle valmiina ottamaan jalat alleni, jos joku ahventa isompi ui kohti.

Ehkä voisinkin kokea kaikkea jännää, jos uskaltaisin enemmän. Toisaalta olen huomannut, että ne asiat joita pelkää oikeasti ja jotka tuntuvat inhottavilta alusta asti, eivät välttämättä olekaan niin hienoja, vaikka itsensä ylittäisikin. Sopivasti saa pelätä, mutta johonkin se raja on vedettävä. Pelkään esimerkiksi syvää vettä ja jos minut pudottaisi sukellusvermeissä keskelle avomerta, ei se olisi elämäni kokemus, vaan todennäköisesti sydämeni jättäisi minut tasan siihen. Ja mitä nyysöilyyni tulee, tarkemmin kun ajattelen, olen joissakin asioissa tosi rohkea. Uskallan opettaa yläkoululaisille ruotsia ja laulaa yksin satapäiselle joukolle tonttujen kansallislaulun. Uskallan heittäytyä ja tehdä vaikka mitä mukavuusalueeni ulkopuolella - tiettyyn rajaan asti. 

Itsensä ylittäminen on mahtavaa. Raja vain kulkee jotakuinkin siinä, kun kasvot ovat vitivalkoiset ja vatsa on heittäny kahdeksan volttia.

Kuka kirjoittaisi suklaan syönnistä?

Kävin tänään kampaajalla - hyvin harvinainen ylellisyys tällaiselle pihikintulle. Sainpa kuitenkin lähdetyksi ja lösähdin nautinnollisesti tuoliin, sain eteeni kupin kaakaota, pinon lehtiä ja joku alkoi nyhvätä tukkaani. Kaikenlainen paijaus on kivaa, rentouduin välittömästi ja uppouduin lehtien artikkeleihin.

Siihen se rentoutuminen sitten loppuikin. Suurin osa lehdistä käsitteli lähes jokaisella sivullaan ihmisen terveyttä. Eipä siinä, sepä vain on mukavaa. Mutta kun on aikansa lukenut siitä, miten saa motivoitua itsensä lähtemään salille tai lenkille, kehitettyä juuri itselleen sopivan treeniohjelman, mahdollistettua treenauksen myös aamulla ennen töihin lähtöä, hankkimaan oikeat (miljoonahintaiset, totta kai) kamppeet jokaiseen eri lajiin ja vielä syömään juuri oikein ennen, jälkeen ja kesken treenin, on tällainen hieman vähemmän liikunnasta innostunut laiskis aika murtunut.

Muutamia vuosia sitten oli ihanne olla mahdollisimman laiha - nyt tämä kuva on muuttunut lihaksikkaaksi, täydelliseksi ja rasvattomaksi vartaloksi, jota kelpaa näytellä salilla treenatessa puolialasti. En tiedä, ovatko monet ystäväni todella niin aktiivisia kuin minkä kuvan heistä saa: Facebook vilisee erilaisia kuntoilu-appeja, jotka ilmoittavat, kuinka monta kaloria kukainenkin on milloin missäkin suorituksessaan polttanut ja päivitykset kertovat, miten virkistävää oli painaa tukka putkella kolmenkympin pakkasessa lenkkiä lammen ympäri (helppoko se on mennä lujaa kun hidastaessa jäätyy lumiukoksi talviurheilubikineissä, vai mitä ne varusteet nyt ovatkaan). Ällistelen kanssaihmisteni reippautta ja ajattelen häpeillen sitä, miten töiden jälkeen jaksoin nipin napin lenkittää koiran ja rojahdin sitten sohvalle.

Pliis. En ole liikuntaihminen. Olen toki usein yrittänyt, käynyt lenkillä miten milloinkin tosissani, yhteen väliin kävin ryhmäliikunnoissa jopa kolme kertaa viikossa. En siltikään tunne liikuntaan oikein minkäänlaista paloa. Jos saan valita, en mene. Nautin tosin siitä, että saan hiihtää hiljaisessa metsässä hissukseen. Tai retkeillä tai tassutella koiran kanssa jäällä. Minkä tahansa naistenlehden avaaminen saa kuitenkin minut tuntemaan itseni varsinaiseksi möhöksi ja ajattelemaan häpeillen sitä voileipää jonka söin välipalaksi kehoa puhdistavan leserouheituhedelmäpirtelön sijaan.

Haluaisinkin markkinoida seuraavan ihanteen: terve ja olostaan nauttiva henkilö, joka toisinaan nautiskelee palasen suklaata ja lukee tunnin kylvyssä salitreenin sijasta kun siltä tuntuu. Voin vakuuttaa, että varusteet ovat edulliset ja suositeltu ruokavalio herkullinen.

Joo joo, kyllä minäkin menen taas salille. Kun tästä kerkeän.

Koska saa alkaa odottaa joulua?

Kun syksy alkaa taittua talveksi ja pimeys tulee aina vain aiemmin ja aiemmin, alkaa keskustelu, joka vetää lähes vertoja kevään koirankakkasodalle: koska saa laittaa jouluvalot ikkunaan? 

Eräät jouluvalointoilijat eivät halua kutsua kyseisiä valoja jouluvaloiksi, vaan esimerkiksi "hämärävaloiksi". Tällä tavalla nimettynä niitä on tietysti oikeus käyttää koska vain haluaa, ja on luonnollista laittaa ne ikkunaan mieltä piristämään, kun pimeä aika alkaa olla pidempi kuin laki sallii. On toki hieman kyseenalaista, voiko esimerkiksi tontuin koristeltuja valoja enää hyvällä omallatunnolla nimittää hämärävaloiksi.

Itse rakastan jouluvalojen ja muiden härpäkkeiden spottailua. Se, että joulu tulee kauppoihin jo lokakuussa, ei häiritse minua ollenkaan. Kierrän häntä heiluen kauppojen joulukalenterihyllyjä ja hihkun jokaiselle konvehtirasialle. Sytytän itsekin kynttilöitä ja lyhtyjä (sen enempää hössötystä mieheni ei kotiin halua ennen joulukuuta) ja fiilistelen hiljakseen katukuvaan ilmestyviä kuusia. Annan muiden olla rauhassa jouluilultani, joten en usko kenenkään siitä erityisesti häiriintyvän.

Jotkut ihmiset saavat toisten ihmisten juhlinnasta täysin käsittämättömiä mahanpuruja. Jouluvaloja tervehditään yökkäillen, isänpäivänä lahjan ostaminen yhteisen lapsen isälle on sairasta ja paheksuttavaa ja ne vasta pahoja ovatkin, jotka viettävät ystävänpäivää. Halloween menee jo niin pitkälle, että sitä sietää kauhistella viikkokausia.

Arvatkaapas mitä. Juhliminen on tosi mukavaa. On hauskaa saada valoja ikkunoihin ja pihoihin pimeän tultua. Joulusuklaa on ihan sikahyvää. Isänpäivälahjan saa ostaa myös omalle miehelle, jos haluaa juhlia sitä, miten hyvä isä tämä on; se ei tarkoita, että oma isä unohtuisi. Ystävänpäivänä on ihanaa olla vähän ällö. Ja Halloween on mahtava syy muksuille pukeutua möröiksi, peikoiksi ja zombeiksi, nauttia syksystä juhlimalla siis.

Itse olen alkanut odottaa joulua, varovaisesti, mutta kuitenkin. Eräänä päivänä joraillessani joululaulua, katsoi mieheni minua järkyttyneenä ja huudahti "Ei vielä!"... viikon päästä hän oma-aloitteisesti osti kaupasta joulutorttutaikinaa. Kaipa hän tietää, ettei joulutonttu ja kaikenmaailmanjuhlija selviä ilman pieniä myönnytyksiä; puolet juhlasta on kuitenkin se ihana odotus ja jännitys.

Muotibloggaus from SPACE!

Terve! Olen Unna-olio avaruudesta planeetalta En-Tykkää-Vaateostoksista. Tunnustukseni saattaa tulla yllätyksenä, olen nimittäin onnistunut soluttautumaan melko hyvin niin sanottuihin ”naisiin”, joita täällä Maa-planeetalla pyörii. Suurin erotus ”Unna-oliolla” ja ”naisella” on se, että Unna-olio saa vaateostoksista paniikkireaktioita siinä missä naiset saavat samasta toimituksesta endorfiinipläjäyksen; olion pulssi nousee, pupillit laajenevat, tuskanhiki kohoaa otsalle ja kädet alkavat vapista.

Kasvoin elämäni ensimmäiset vuodet itseäni 15 vuotta vanhemman veljen kanssa, ja johtuneeko sitten siitä, että en piitannut monista tyttöjen jutuista, kuten vaatteista, meikeillä leikkimisestä tai nukeista (nalleista tosin tykkäsin). Kun ainoa farkkuparini kului polvista niin puhki, ettei niitä enää ollut korjaaminen, tai lahkeet alkoivat lähestyä polvitaivetta, pakotti äitini minut vaateostoksille. Raahauduin perässä huutaen kuin apina kun minulle yritettiin mallata päälle jonkinsorttista housua ja lopulta sain istua sovituskopissa uusien parien lentäessä oven yli koetettavaksi. Kun sopivat housut löytyivät, ostettiin niitä saman tien kahdet, ettei vain tarvitsisi tulla pian takaisin: olin kirpun kokoinen, joten housut menivät rikki ennen kuin kävivät pieniksi.

Voisinpa sanoa, että tilanne on muuttunut, mutta ei. Tuijotan vaateliikkeessä silmät pyöreinä hyllyjä ja myyjiä, välttelen rekkejä, luikin nopeasti karkuun ensimmäisen tilaisuuden tullen. En halua mennä penkomaan vaatteita, sovittaminen tuntuu kohtuuttomalta vaivalta ottaen huomioon, että ”inhoan sitä kuitenkin”. En koskaan löydä vaatteita, jotka tuntuisivat omiltani, ja ainakin Rovaniemen liikkeissä myydään kaikissa samoja vaatteita. Ainakin siltä se näyttää.

Tyylini on kyllä kieltämättä omalaatuinen. Olen lapsellisen onnellinen, jos löydän vaatteen josta pidän, useimmat vaatteeni on nimittäin ostettu vain, jotta en kulkisi alasti. Vaatteita itsekin suunnitteleva ystäväni Niina kommentoi uusia vaatteitani aina sanoilla ”Onpas… unnamainen”. Minä taas kommentoin hänen vaatteitaan ”Onpas… erikoinen”. Makuasioistahan ei voi kiistellä, vai mitä? JUURI NIISTÄ VOI KIISTELLÄ! EI KUKAAN KIISTELE FAKTOISTA!

Mieheni reaktio vaateostoksiini on: ”Sovita nyt JOTAIN!”. Ja sitten nyrpistän nenääni, koen ahdistuvani ja pakenen. Ja jotta päivän muotibloggaukseni olisi valmis, laitan tietysti oheen PÄIVÄN ASUKUVAN!

(Ps. Mieheni lupasi ottaa kuvan kun sanoin laittavani päälle jotain älytöntä, ja ollessani valmis, kommentti oli: "Ööö. Tollaset vaatteethan sulla on aina.")

Rakas päiväkirja... sinun on aika kuolla

Löysin tässä eräänä päivänä vanhan päiväkirjani. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta; kirjahyllyssäni on enemmän tai vähemmän täytettyjä muisti- ja päiväkirjoja vaikka kuinka paljon. Niistä olen jo ajat sitten mustannut kohdat, joita kukaan ei saa koskaan lukea, ja joita en itsekään halua nähdä enää koskaan. Mutta tämä löytämäni päiväkirja on erilainen: se on netissä.

Luin sivustolle kirjoittamiani asioita välillä vinosti hymyillen, välillä päätäni puistellen. Onneksi tekstini eivät ole olleet kaikkien nähtävillä, vaan hölmöilyni pystyivät näkemään ainoastaan sivustolla rekisteröityneenä olleet ystäväni. He olivat myös pystyneet kommentoimaan kirjoituksiani, ja usein kommentit olivat vielä alkuperäisiä tekstejäni hillittömämpiä.

Karu totuus on, että nämäkin vähät lukijat ovat vuosien vaihduttua liikaa. Todennäköisesti kukaan ei tekstejä enää lue, mutta... voi kauhistus, jos lukeekin. Yritin ensin muuttaa kirjoitukseni yksityisiksi, mutta asetukset pystyi muuttamaan vain jokaisesta tekstistä erikseen. Ja niitä tekstejähän oli tosiaan ihan sikana. Siksipä ainoa järkevä vaihtoehto oli poistaa koko tili.

Vaikka kirjoitukseni olivat hölmöjä, lapsellisia ja nolostuttavia, itki sydämeni verta painaessani painaessani delete-nappia. Nyt se syttyi, totesin vaisusti. Ymmärrän täysin heitä, jotka kirjoitettuaan päiväkirjan täyteen, päättävät polttaa sen. Hiilloksena hehkuvat muistot kirvelevät kuitenkin kipeästi. Moni asia, jota ei muuten muistaisi, on nyt lopullisesti hävinnyt ja vielä yhden napin painalluksella.

Ehkä nämä ovat niitä asioita, joita ei kuulukaan muistaa. Niitä, joista olen ottanut opikseni jo silloin, ja muistutusta ei enää tarvita. Joka tapauksessa tärkeintä on, että kertomukseni teini-iän kolhuista ja ratkiriemukkaista kohelluksista eivät päädy Iltalehteen sitten, kun olen presidentti.

Ja jos jonakin päivänä saan lapsia, eipä heidänkään tarvitse äidistään ihan kaikkea tietää.

Suomalaiset eivät osaa liikuttaa

Amerikassa kaikki on suurempaa, parempaa ja kauniimpaa. Tai ei sentään, mutta harrastustoiminnan amerikkalaiset ovat osanneet järjestää, taito, jota suomalaiset eivät ole kyenneet omaksumaan.

Monen suomalaisen nuoren työpäivä ei pääty koulun kellon viimeiseen pärähdykseen. Koulun jälkeen painetaan tukka putkella kohti kotia vaihtamaan kamat harrastuksia varten, napataan ehkä sämpylä tai energiapatukka matkalla ja sitten mentiin. Kaikki lapset eivät edes käy kotona, vaan jatkavat suoraan koululta treeneihin. Illalla kotiin palaa väsynyt lapsi, jolla on läksyt vielä tekemättä ja ruoka syömättä.

Myöskään monen suomalaisen aikuisen työpäivä ei pääty siihen, että astuu työpaikan ovesta ulos. Kolmen lapsen eri aikataulut on tallennettu kännykkään, ja koska koristreenit pidetään kaupungin toisella laidalla ja telinevoimistelu toisella, on kaksi lapsista vietävä autolla ja nuorimmainen haettava matkalla iltapäiväkerhosta, ettei tämä joudu olemaan yksin kotona. Lapset siis autoon yksi kerrallaan kuka mistäkin, pikainen treenikamppeiden tarkistus, banaani käteen jokaiselle ja menoksi.  Lasten harrastaessa ehtii sopivasti käydä kaupassa, hakea sitten ensimmäisen koripallosta ja viedä partioon ja sitten lähteä hakemaan seuraavaa. Yksi lukee takapenkillä Aku Ankkaa.

Illalla lämmitetään viikonloppuna tehtyä ruokaa jääkaapista annoksittain ja patistetaan lapsia tekemään läksyt. Sitten on nuorimpien iltapesun aika, vanhin haluaa olla tietokoneella vielä hetken. Vanhemmat katsovat kulmat koholla esikoisen matkassa treeneistä tullutta laskua: hinta on taas noussut.

Koulun pesäpallotunnilla harjoitellaan lyömistä. Jokainen yrittää viisi kertaa ja sitten vaihtuu lyöjä, kahdestakymmenestäkahdesta oppilaasta kuusi osuu palloon ainakin kerran, muut lyövät hutin joka kerran. Tunnin lopussa heitetään palloa pareittain, kahdeksan oppilasta vetää kädet pään suojaksi ja laittaa silmät kiinni pallon tullessa kohti. Tunnilla hengästyivät ne, jotka kiipesivät kentän koripallotelineisiin ennen kuin opettaja ehti kieltää.

Suomalainen harrastustoiminta on järjestetty naurettavasti. Harrastukset ovat kalliita, urheiluharrastuksissa täytyy usein tähdätä huipulle alusta asti. Jos haluaa vain harrastaa huvikseen, saa huomata löytävänsä itsensä yhä useammin vaihtopenkiltä. Huippua tavoitellessa harjoituksia on joka arkipäivä monen tunnin edestä. Harrastukset ovat eri puolilla kaupunkia, ja perheiden yhteinen aika hupenee siihen, että kaikki ravaavat harrastuksesta toiseen kulkuvälineellä jos toisellakin. Illan yhteinen aika kuluu siihen, että yritetään saada pakolliset iltatoimet tehdyiksi.

Harrastaminen on monella tapaa hieno asia: lapsi saa uusia kontakteja, liikkuu aktiivisesti (mikä, kuten sanottua, ei ole koulun liikuntatunneilla mitenkään itsestään selvää) ja ylittää itsensä oppiessaan uusia taitoja. Mikä neuvoksi harrastamisen helpottamiseksi?

Voisimme oppia paljon amerikkalaisesta tavasta harrastaa. Amerikassa harrastusporukat, oli sitten kyse kerhosta tai joukkueesta, kokoontuvat koululla. Lapsi harrastaa siis tutussa ympäristössä ja vieläpä heti koulun jälkeen, jolloin kenenkään ei tarvitse kuljettaa lasta maan ääriin. Kerhoja voisi olla erilaisia, joista monia nuoret ja opiskelijat voisivat pitää. Vanhemmat voivat rauhallisin mielin luottaa lapsensa osaavan mennä harrastukseen ja tulla sieltä pois, illalla jää enemmän aikaa olla perheen kanssa.

Toki mallissa on myös hankaluutensa: kouluja ei esimerkiksi voida varustaa samalla tavoin kuin vaikkapa urheiluopistoa. Koululle keskitetyssä kerho- ja urheilutoiminnassa saisivat kuitenkin mahdollisuuden toimintaan myös ne, jotka eivät haaveile ammattilaisen urasta sekä ne, joiden vanhemmat eivät pysty kuljettamaan treeneihin tai maksamaan isoja lisenssimaksuja. Jokaisella koululla ei voida järjestää mahdollisuutta jokaiselle harrastukselle, mutta jokaiselle koululle on mahdollista järjestää monimuotoista harrastustoimintaa.

Joillakin kouluilla tämä onnistuu jo opettajien, opiskelijoiden ja vanhempien voimin. Nämä koulut osoittavat, että harrastuksen ei tarvitse maksaa omaisuuksia, eikä sen tarvitse kuluttaa lapsia ja vanhempia loppuun. Kouluista on mahdollista saada hienoja lasten ja nuorten toiminnan keskuksia, kun asia hoidetaan järjellä ja sydämellä.

Asiakaspalvelun ammattilaiset

Seisoin tässä päivänä eräänä kaupan kassajonossa. Kassaneiti tuijotti tiiviisti liukuhihnaa pitkin valuvia salaatteja ja maitopurkkeja eikä sanonut edessäni seisovalle asiakkaalle sanaakaan. Myöskään rouva edessäni ei kokenut tarpeelliseksi käydä keskustelua.

- Kuustoista yheksänkymmentä, toteaa kassaneiti ja kääntää katseensa korttilaitteeseen.

Rouva laittaa kortin maksupäätteeseen, ottaa sen ulos, kun kone antaa luvan ja vilkaisee kassaneidin tarjoamaa kuittia. Päänpuistelu, siirtyminen pakkaamaan.

Pieni piru olallani kiskoo minua tukasta asettuessani seuraavaksi kassalle. Kumarrun hieman kassaneidin puoleen, hymyilen koko naamani leveydeltä ja kajautan kirkkaasti "Heippa!". Kassaneiti hätkähtää ja vilkaisee minua hämillään, saan vastaukseksi hölmistyneen hymähdyksen. Myyjän alkaessa piipata ostoksia rupattelen keveästi niitä näitä saaden vastaukseksi silloin tällöin happaman vilkaisun piirrettyjen kulmakarvojen alta. 

Kokemus ei liene vieras meistä kenellekään. Suomalaiseen asiakaspalvelukulttuuriin kuuluu periaatteessa ystävällisyys asiakasta kohtaan, mutta todellisuudessa kaikenlainen kontakti riippuu hyvin pitkälle itse asiakaspalvelijan päivän mielialasta. Ja toki asiakkaan myös.

Työskennellessäni Siwassa myyjänä tutustuin ihastuttavaan nettisivuun, jossa asiakaspalvelijat kertovat kokemuksiaan kamalista asiakkaista (http://www.aasiakas.fi/). Sivun tekstien lukeminen oli hoitoa murjotulle sielulleni. Asiakkaita on ruokakaupassa toki laidasta laitaan; on niitä, joilta myyjä saa voimaa kohdata myös kiukkuiset, tylyt ja julkeat asiakkaat, ja sitten on... no, niitä toisia. Kuitenkin asiakas odottaa aina saavansa hyvää palvelua, käyttäytyipä hän itse miten tahansa. Usein ne kaikkein törkeimmin käyttäytyvät shoppaajat tai muiden palveluiden käyttäjät olettavat voimakkaimmin asiakaspalvelijoiden olevan juuri heidän nöyriä palvelijoitaan, joille voi sanoa mitä hyvänsä ja joiden tulee niellä kaikki kohteliaan hymyn ja hurmaavien tarjousten sekä alennusten höystäminä.

Etenkin suomalaiset perusjurnuttajat kauhistelevat usein amerikkalaista ylitsevuotavan ystävällistä kulttuuria. Tämä kulttuuri ei koske vain myyntityötä, vaan ulottuu kaikenlaiseen kanssakäymiseen ympäröivien ihmisten kanssa. Kaliforniassa lomaillessani satuin aivastamaan ruokakaupassa ja välittömästi neljä minua lähintä kanssa-asijoijaa huikkasi osaa-ottavasti "Terveydeksi!". Kaupasta poistuessamme tervehti eräs autoaan pakkaava mies meitä iloisesti ja kysyi samaan hengenvetoon mitä kuuluu. Katselimme hölmistyneinä ympärillemme. Kenelle se oikein puhui? Kaupantädit ja -sedät olivat aivan oma lukunsa. Hyvä etteivät halaamaan tulleet, jos suupielet näyttivät olevan asiakkaalla alaspäin. Suomessa tätä paheksuvasti kutsutaan teeskentelyksi, johon tulee suhtautua vähintäänkin epäluuloisesti.

Itse ihailen amerikkalaista myyntitaitoa, jossa omat murheet osataan lähes poikkeuksetta laittaa taka-alalle työpäivän ajaksi. Samoin tutuille ja vieraille tulee olla ystävällinen, mikä on oikeastaan aika ihanaa. Teeskentelyä tai ei, on aina mukavampaa saada kauppareissulta kotimatkaa lämmittämään hymy ja heipat väistelevän ja välinpitämättömän vilkaisun sijaan.

Toki itsekin suomalaisen kulttuurin yrmylapsena koen vähintäänkin ahdistavaksi, jos vieras ihminen tulee puhumaan minulle puoltatoista metriä lähempää. Tai jos naapurit pimpottavat ovikelloa taukoamatta yllätysvierailun merkeissä maatessani itse koomassa olopöksyissäni sohvalla. On kuitenkin mukavaa, että myymälässä asioidessani minua tervehditään hymyillen. Tai kun ravintolassa myyjä kiikuttaa vielä pastillin laskun päälle ja nauraa ystävällisesti huonolle vitsilleni (kiitos ihana Amarillon tarjoilija!).

Olen varmasti joskus sortunut olemaan aasiakas. Ehkä aasiakaspalvelijakin. Korvaan tämän kaiken kuitenkin ilahduttamalla ja kiusaamalla kaupantätejä ja -setiä kauniilla hymylläni jatkossakin.